NHL-kausi 1970–1971

NHL-kausi 1970–1971 oli National Hockey Leaguen historian 54. kausi. Sen aikana 14 NHL-joukkuetta pelasi kukin 78 runkosarjaottelua.^[1] Liigaan tuli mukaan kaksi uutta joukkuetta, Buffalo Sabres ja Vancouver Canucks.^[2] Molemmat aloittivat toimintansa NHL:n itäisessä divisioonassa.^[1] Lisäksi Oakland Seals vaihtoi nimeä, ja siitä tuli California Golden Seals.^[2] Stanley Cupin voitti Montreal Canadiens, joka kukisti finaalisarjassa Chicago Black Hawksin otteluvoitoin 4–3.^[3] Kyseessä oli NHL:n olemassaolon aikana Montreal Canadiensin 16. ja seuran koko historian 17. Stanley Cup -mestaruus.^[4][5] Finaalisarjan myötä päättyi Canadiens-kapteeni Jean Béliveaun NHL-ura, joka toi hänelle kaikkiaan kymmenen Stanley Cup -voittoa. Niistä viisi tuli Béliveaun toimiessa oman joukkueensa kapteenina.^[5]

Runkosarjan maali- ja pistepörssin voitti Boston Bruinsin keskushyökkääjä Phil Esposito, jolle myönnettiin Art Ross Trophyn ohella Lester B. Pearson Award.^[6][7] Hän teki pelaamissaan 78 ottelussa 152 tehopistettä, joista 76 oli maaleja ja 76 syöttöpisteitä.^[8] Pistepörssin kakkoseksi sijoittui Espositon tavoin Bruinsia edustanut puolustaja Bobby Orr, joka sai sekä Hart Memorial Trophyn että Norris-palkinnon.^[8][9][10] Orrin kauden 1970–1971 aikana tekemät 139 tehopistettä ja 102 syöttöpistettä ovat kumpikin puolustajien ennätyksiä NHL:ssä.^[11] Jos kaikki pelaajat huomioidaan, vain Wayne Gretzky ja Mario Lemieux ovat pystyneet keräämään enemmän syöttöpisteitä yhden kauden aikana.^[12] Orrin ±-tilaston lukema +124 samalta kaudelta on NHL:n kaikkien aikojen ennätys, kun otetaan lukuun sekä hyökkääjät että puolustajat.^[11][12]

Kaudella 1970–1971 Vezina Trophyn saivat New York Rangersia edustaneet maalivahdit Eddie Giacomin ja Gilles Villemure.^[13] Pudotuspelien pistepörssin ykkönen oli Montreal Canadiensin hyökkääjä Frank Mahovlich, joka teki 20 ottelussa yhteensä 27 tehopistettä, joista 14 oli maaleja ja 13 syöttöpisteitä.^[14] Pudotuspelien arvokkaimmalle pelaajalle myönnettävä Conn Smythe Trophy annettiin Canadiensin tulokasmaalivahti Ken Drydenille.^[15][16] Dryden oli pelannut runkosarjassa vain kuusi ottelua mutta voittanut ne kaikki ja päästänyt ainoastaan yhdeksän maalia. Niinpä valmentaja Al MacNeil päätti käyttää häntä pudotuspeleissä aloittavana maalivahtina. Dryden pelasikin lopulta kaikki 20 ottelua Canadiensin voittaessa Stanley Cupin ja oli muun muassa pudottamassa jatkosta edellisen vuoden mestarijoukkue Boston Bruinsia,^[17][18] jonka pelaajista kuusi oli sijoittunut runkosarjan pistepörssin kärkikymmenikköön.^[8] Pelattujen runkosarjaotteluiden vähäisyyden vuoksi Dryden ei ollut vielä kelvollinen pääsemään ehdolle parhaalle tulokkaalle annettavan Calder Trophyn saajaksi. Hän kuitenkin voitti kyseisen palkinnon seuraavalla kaudella.^[16][17][18]