Unto Salminen

Salminen kilpaili nuoruudessaan pikajuoksussa ja eteni maajoukkuetasolle asti. Hänet valittiin Torinon EM-kilpailuihin 1934, mutta ei työkiireiden vuoksi osallistunut kisoihin.^[1] Esiintyjänä Salminen oli luonnonlahjakkuus. Suoritettuaan ylioppilastutkinnon hän sai Eino Kalimalta kiinnityksen Suomen Kansallisteatteriin vuonna 1931. Salminen teki Kansallisessa useita kiitettyjä rooleja. Hänen suurimmat taiteelliset voittonsa olivat Nummisuutarien Esko sekä Raskolnikov näytelmässä Rikos ja rangaistus. Salmisen sopimus irtisanottiin 20 vuoden jälkeen vuonna 1951. Hän sai uuden kiinnityksen Kansalliseen 1956, mutta ei kestänyt siellä kauaa.

Unto Salminen näytteli noin 40 elokuvassa 1930-luvun alusta alkaen. Hän teki ensimmäisen roolinsa avustajana mykkäelokuvassa Laveata tietä (1931). Vuodesta 1937 hänellä oli kiinnitys Suomen Filmiteollisuuteen. Salmisen roolit olivat yleensä klassikkokirjallisuuden pohjalta tehtyjen filmatisointien luonneosia tai komedioiden ensirakastajia. Elokuvassa Seitsemän veljestä (1939) Salminen oli Jukolan Lauri ja Nummisuutarien filmatisoinnissa (1938) hän näytteli Eskon roolin, joka oli hänelle tuttu jo näyttämöltä. Salminen teki kiitetyn suorituksen laulaja Aappo Ojanperänä elämäkertaelokuvassa Ruusu ja kulkuri (1948). Hahmon lauluosuudet esitti Sulo Saarits.

Tyypillisiä ensirakastajan rooleja Salminen esitti muun muassa elokuvissa Yövartija vain... (1940), Takki ja liivit pois! (1939) ja Uuteen elämään (1942). Salminen näytteli myös kolmessa ensimmäisessä Suomisen perhe -elokuvassa perheen vävyä Lasse Lehtovaaraa. Salminen oli elokuvanäyttelijänä erittäin suosittu 1950-luvun alkupuolelle asti, mutta uraan tuli katkoja sodassa saatujen vammojen vuoksi syntyneen nivelreuman takia. Salminen esiintyi kuitenkin vielä harvakseltaan elokuvissa puolentoista vuosikymmenen ajan. Hänen viimeinen roolinsa oli Risto Jarvan ohjaamassa elokuvassa Ruusujen aika (1969).

Salminen tapasi näyttelijä Kyllikki Väreen 1930-luvulla, kun molemmat aloittivat uraansa Kansallisteatterissa. He avioituivat pitkän seurustelun jälkeen vuonna 1938. Väreen ja Salmisen pojan, näyttelijä Esko Salmisen biologinen isä oli Tauno Palo, jonka kanssa Väreellä oli ollut rakkaussuhde 1940-luvulla.^[2] Vanhempien avioliitto kesti vuoteen 1951, jolloin Väre kuoli aivoverenvuotoon 38-vuotiaana. Salminen alkoholisoitui vaimonsa kuoleman jälkeen ja sai vielä samana vuonna potkut Kansallisteatterista. Myöhemmin hänet kiinnitettiin uudestaan teatteriin, mutta alkoholiongelma jatkui, ja Esko Salminen joutui ennen näytöksiä huolehtimaan isästään, joka ei aina ollut työskentelykunnossa. Salmisen oli pian jätettävä Kansallisteatteri pysyvästi, mutta hän jatkoi hajanaisia näyttelijäntöitä 1960-luvun loppuun.^[3]

Unto Salmisen pojanpoika Kristo Salminen on niin ikään näyttelijä. Salminen oli odottanut kovasti pojanpoikaansa, mutta hän kuoli viisi päivää ennen tämän syntymää. Salminen oli kuollessaan 62-vuotias.

Salminen on haudattu Kansallisteatterin näyttelijöiden yhteyshautaan Hietaniemen hautausmaalle.^[4]

• Unto Salminen Elonetissä.
• Unto Salminen Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
• Unto Salminen Tilastopaja (vaatii kirjautumisen, maksullinen palvelu).
• Unto Salminen kantoi ristiään Firenzestä Helsinkiin, Kuva, 28.09.1938, nro 20, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot